"Tapa ittes helvetin vammanen"
Mua on kiusattu ykköseltä asti. Ja aina ne samat henkilöt. Aina. Ala-asteella sitä tapahtui ehkä enemmän kiusaajien mielestä "läpällä", kun taas mun mielestä se ei ole hauskaa. Se oli nimittelyä, ryhmistä pois jättämistä ja muuta sellaista. Mutta kukaan, kuka ei sitä ole joutunut kokemaan, ei OIKEASTI tiedä, miltä se kiusatusta tuntuu. Vielä pahemmalta tuntuu, kun tajuaa aina olevansa aina, AINA, viimeinen, joka valitaan vaikkapa liikuntatunneilla joukkueisiin. Ala-asteella rehtori piti monta kivakoulu -tuntia aiheesta, ja muutaman kerran mukana olikin kyselyitä kiusaamisesta meidän luokalla. No, kukapa niissä ois paljastanut, että on hiljainen hyväksyvä, kiusaaja tai kiusaajia kannustava? No ei kukaan. Vaan mä tiesin totuuden sillä hetkellä. Pystyin nimeämään meidän luokalta ilman pohtimista kolme kiusaajaa, yhden puolustajan ja kolmetoista hiljaista hyväksyjää. Ja enempää porukkaa ei meidän luokallamme ollutkaan. Se puolustaja ei ehkä vieläkään tiedä, että pystyi puolustamaan mua, vaikkei ikinä sanonutkaan siitä kiusaajille muuta, kuin "hei voittekste nyt OIKEESTI lopettaa" tai jotain vastaavaa. Se vaan pystyi olemaan mun tukena, ja lohduttaa mua aina, kun sain kokea sitä hemmetinmoista nimittelyä ja sonnanjauhantaa.
Kutosen puolessavälissä olin ihan jes -fiiliksellä, kun luokka hajoaisi yläasteelle. No kuinkas kävikään? Kiusaajat, minä ja kolme hiljaista hyväksyjää jouduttiin sit samalle luokalle. Ja kaiken kukkuraksi se puolustaja meni vielä eri kouluun. Hohhoijjaa.
Yläasteen alussa mä ja kaverit ei ehkä oltu niin "aikuisia" kuin muut olivat ja "olisit kuulunut" olla, ja kun pistin välit poikki muutaman tupakoivan "kaverin" kanssa, meistä lähti ei-niin-mukavia juttuja kiertämään ihan omien luokkalaisten toimesta. Muutama luokkakaveri ei halunnut olla meidän kanssa enää missään tekemisissä, eikä asiaa ainakaan yhtään parantanut se, että en ollut ehtinyt vielä edes tutustua koko luokkaan. Luokassa on vieläkin muutama ihminen, kenelle en ole puhunut oikeastaan yhtään, ja nyt ollaan jo kasin puolivälissä. No, tuskimpa se häntä haittaa.
Se tuntu oikeesti tosi pahalta, kun sai kuulla, mitä meistä on levitelty pitkin 600 oppilaan koulua. Se kiusaaminen vaan jatkui ja jatkui. Se oikeasti koski tosi paljon. Kotona mulla meni iltapäivät ja yöt valvomiseen ja miettimiseen, minkä syyn keksisin, ettei tarvis taas huomenna nousta bussiin ja köröttää kouluun. Mä olen aina tykänyt hirveesti käydä koulua, ja koulussa on ollut tosi kivaa, mut tossa vaiheessa siellä ei ollut mikään kivaa. Opettajat kohautteli hartioitaan ja kommentti oli että "koita kestää", eikä muuta. Tekis mieli sanoa, että voitte kuvitella, mut ei, ette te voi. Sä et oikeasti voi tietää sitä tunnetta, jos sua itseäs ei ole kiusattu.
Onneksi oon nykyään hyvissä väleissä seiskaluokan kiusaajan kanssa. Mutta en heidän, jotka sen aloittivat jo ala-asteella. Enkä ikinä tuu olemaankaan. Ei sitä voi enää kiusaamiseksi kutsua, mut just tota "tapa ittes" -läppää. Eikä se mua enää haittaa, enkä siitä niin edes jaksa välittää, mut silti. Tuleeko siitä niille jotenkin parempi olla, kun toinen sitten oikeasti haluis tappaa ittensä?
Viime viikolla atk -tunnilla yksi pojista läpällä heitti toiselle että tapa ittes. Mutta oikeesti, mitä sitten, jos se toinen oikeasti tappaa itsensä sen vuoksi?
KIUSAAJAT,
Onko teistä okeasti hauskaa saada toinen surulliseksi? Kiusaaminen voi oikeasti johtaa siihen, että toinen pahimmillaan tappaa itsensä. Myös mä olen monest ajatellut, et kiipeen katolle ja hyppään pää edellä sieltä alas. OIKEASTI, ajatelkaa mitä sanotte, ja vaikka sanoisittekin tapas ittes läpällä,
SE EI TOISEN MIELESTÄ VÄLTTÄMÄTTÄ OLE LÄPPÄ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti