005. Mielipidepostaus: Hevonen on ystävä, ei esine

Jokseenkin mua on alkanut ärsyttämään. Oon monesti huomannut, että suuri osa ratsastuskoululaisista tulee vain ratsastamaan.

Esimerkiksi se, että moni tulee about 10 minuuttia ennen tunnin alkua ja sitten muut odottavat, kun hän on myöhässä hevosensa kuntoonlaitossa. Ja ei, kyse näissä ei ole siitä, etteivät he ehtisi aiemmin, koska tallin omistajat/työntekijätkin ihmettelevät monesti, että missäs se Liisa taas viipyy. Sitten ratsastetaan tunti ja morjens, jätetään hevonen jollekin muulle purettavaksi.

Voidaan kehittyä vaikka kuinka hyväksi ratsastajaksi...

... MUTTA...

Mun mielestä ratsastus ei ole vain ratsastusta. Mun mielestä ei voi olla hyvä ratsastaja ilman luottavaa hevosta. Mun mielestä on väärin että hevosia pidetään esineinä. Mun mielestä - vaikka oisikin tuntiratsastaja - jokaisen pitää hoitaa oma ratsunsa ja opetella luottamaan siihen, ja tutustua siihen, viettää mahdollisimman paljon aikaa sen kanssa, jotta se luottaisi suhun.

Mä haluaisin pystyä olemaan enemmän Ferrarin kanssa, vaikka hoitaa sitä, putsata harjoja ja varusteita sen karsinan vieressä. Okei, ne onnistuu, mutta kun siinä pyörii ne miljardikaksisataa muuta tyttöä paijailemassa sitä yhtä aikaa, niin siihen tyssää sekin.

Onneksi maanantai-illat on keksitty! Mun oman tunnin jälkeen voin olla tallilla rauhassa niin, että siellä on vain osa hevosista, minä ja sitten iltatallilainen. Ja sen ajan, kun laitan Ferraria kuntoon tai puran sitä. Ja osittain talutuksetkin auttavat. 

- takaisin aiheeseen. Mun mielestä ei voi olla edes hyvä ratsastaja, jos vähät välittää hevosesta. Se pitää ajan kanssa itse laittaa ja purkaa, eikä vain tulla ratsastamaan.

Ajatellaampa vaikkapa korkean tason kisahevosia. Oikeasti, jos ne eivät luottaisi ratsastajaansa, pärjäisikö ratsukko niin hyvin? Tuskimpa. Ja miten se luottamus sitten syntyy? No vietämällä aikaa sen hevosen kanssa. 

Hevonen on ystävä, ei esine.