 |
| Tällainen fiilis on ollut mulla jo kohta kaksi kuukautta! |
Kirjoittelin jossain vaiheessa ennen vaihtoa, kuin sikana mua jännittää. Eka maanantai oli niin kamala mut niin ihana. Yks mun uusista luokkakavereista on mun kanssa samassa valinnaisessa, mut ei me tunnettu silloin vielä yhtään. Tää itse valinnaisen jälkeen tuli jutteleen mulle, kertoi kuka on, sano, että mä oon tervetullut niiden luokkaan. Kun ooteltiin parakeilla muita, mua jännitti sikana. Mut ihan turhaan, kun kaikki moikkas tosi iloisina ja esitteli ittensä. Ne kertoi mulle mun uusista opeista, selitti mulle ihan kaiken mitä toivoa saattoi. Ihan muutaman päivän sisällä tunsin itteni todellakin tervetulleeks uuteen luokkaan. Totta kai mä olin odottanut sitä pahinta: kukaan ei puhu mulle sanaakaan, jään ihan yksin.
No eihän niin tietenkään käynyt. Kaikki oli niin ystävällisiä, tollasta mä en yksinkertasesti voinut uskoa; ennen näitä kaikki mulle uudet saman ikäiset oli ollut yksiä vatipäitä. Mut ei nää. Kaikki seitsemän mun uutta, ihanaa luokkakaveria plus loput luokasta on ollut niin ystävällisiä (kuin monta kertaa oon tän jo toistanut? Ainakin te tajuutte!)
Tänään mä havahduin siihen tunteeseen, kun mä tajusin olevani ihan oikeesti onnellinen ja iloinen pitkästä aikaa. Enää kukaan ei kiusaa mun mun harrastuksista tai ivaile siitä, että mun isä on kuollut. Kukaan ei puhu mun selän takana siitä, kuinka tyhmä ja vammanen mä oon. Kaiken tän kokemisen jälkeen musta tuntuu ihan uskomattoman ihanalta olla sellasessa kaveriporukassa, jossa mä tiedän voivani sanoa jotain ilman, että mut haukutaan lyttyyn. Ilman, että kukaan puhuu sontaa musta mun selän takana. Ilman, että mun tarvii ajatella mitään muuta kuin sitä, kuinka upeita kavereita mulla on. Mä pystyn elään normaalisti, mä pystyn pitämään hauskaa.
Kiitti kasi gee <3
